sairaalan ranneke on haalistunut suihkuissa ja ajassa niin ettei musteesta ole jäljellä juuri mitään
kun ei ole enää mitään, vasta sitten otan sen pois
vasta sitten on mennyt varmasti tarpeeksi kauan.
pimeys syö maailman niin aikaisin että se hämmentää minua.
mutta pidän siitä, pidän pienistä valoista pimeydessä,
kaukaisista katulampuista ja ikkunoista, tähdistä ja tuikkukynttilöistä.
kuinka voisin olla tätä surullisempi,
kun olen niin rakastunut
ja minulla on lentolippuja.
on jotain, mitä odottaa.
vaikka käytännön asiat ovatkin ihan liian hankalia,
hakemukset ja lausunnot vaikeuksien takana,
se pieni ääni joka kuiskaa, että rako reisieni välissä on aivan liian kapea
mutta se ääni on voimattomampi edessäni kuin neljään vuoteen
enkä tee tyhmyyksiä
paitsi ehkä aivan pieniä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos sanoista