Tyhjiä rivejä, sotkuisia rivejä

miksi minun täytyy olla niin lukossa?

olisi ihanaa vain antaa asioiden tapahtua, antaa elämän tapahtua,
ilman ahdistusta ja pelkoa, ilman jotain epämääräistä tunnetta joka ei oikeastaan ole tunne laisinkaan
vaan jokin osa minussa, sellainen joka estää minua antautumasta, olemasta huolehtimatta.

elämässäni on ollut sattumia viime aikoina, ainakin yksi,
sellainen joka ei malttaisi odottaa viikkoa tavatakseen minut taas
ja jonka annoin suudella lyhyesti nopeasti ja juoksin junaan,
hymyilin matkalla ikkunan tahraamien aurinkopeltojen vilistessä ohi, silti
en osaa hymyillä nyt
miksi olen niin h i d a s näissä asioissa, ilmeisesti,
miksi juurrutin sydämeni niin tiukasti siihen turhaan toivoon
että sen repiminen irti tuottaa liikaa kipua ja liikaa kuukausia

olen myös nähnyt auringon kimaltavan meren pinnalla,
kymmenien pulujen ahnehtivan leivänmuruja vanhalta mieheltä vieraan maan kadulla kahden tunnin laivamatkan päässä silti vain,
muutoksen tuulet tuivertavat: ostanut tiukat housut ja syönyt oliiveja,
vaikka näitä housuja en mielelläni katselisi peilistä silti
siis, jalkoja niiden kankaan alla

olen kyllä tainnut laihtua, mutta en tarpeeksi
olen kyllä ollut astumatta vaa'alle alkuvuoden jälkeen,
ja varmaankin
parempi niin
vaikka joudun toisinaan katsomaan itseäni silmiin vessan peilistä sellaisessa paikassa jossa vaaka on, omassa kodissa ei enää koska myin sen pois, katsomaan suoraan tummiin pyöreisiin kuiluihin kasvoissani ja sanomaan ääneti "EI", ehkä puristamaan rannetta, kyllä se on ihan vähän ohuempi, ei tarvitse nähdä numeroita, ne ovat kuitenkin liian suuria vieläkin ja sitten teen taas jotain tyhmää itselleni, ehkä iskemään terävästi nyrkillä reiteen ja tempaisemaan itseni ulos ennen kuin mieleni saa taivuteltua itsensä muuttumaan

olen ajatellut, ettei kukaan näitä lue,
enhän jaksa edes panostaa, en jaksa kirjoittaa hyvin
vaikken edes tiedä mitä se hyvin oikeasti on
ja omille silmilleni sanat jäävät toisaalle
mutta ehkä taas
pystyisin
on tämä kuitenkin niin rakasta,
raskasta ja rakasta tämä
tännekin kirjoittaminen

huvittavaa, kuinka kaikki tuntuvat kuvittelevan pahimman aallonpohjani olevan ohi
mistäpä ne tietäisivätkään, kun en koskaan avaa suutani, mutta silti...
toivoisin jonkun, jonkun näkevän lävitseni, huomaavan että vaikka pahin sydänsuru ja pakkanen ei enää lamaannuta minua paikoilleen, en silti ole onnellinen, en silti kestä, en silti osaa rakastaa itseäni, en silti osaa lopettaa mitä teen
eikä kukaan niistä edes tiedä mitä teen
kuinka kovaa haluaisinkaan näyttää siltä, että joku sen saattaisi ymmärtää 
hetkeksi vajonnut kulissi on vain jälleen hinattu pystyyn, ääripäät venyneet ennalleen,
pohjimmaisena ne hetket joille ihmiset ovat sokeita,
joista itse olen mykkä
ja niin onneton
mutta enhän minä voi olla onneton, enhän saa
mullahan on olevinaan nätti naama kaunis tukka hoikka kroppa ihanat ystävät ja lupaava deitti jonka mielestä olen "vitun siisti tyyppi"

eikä se silti tunnu elämältä(ni)

kauankohan oikein voin kulkea silmät suljettuina,
turvautua varjon viileyteen ja piiloon
milloin on aika astua valoon, häikäistyä,
aurinkoon tai kylmään valokeilaan?


tällaisina hetkinä, kun kurkussa polttelee taas, jalat ovat puutuneet, kynnet on pureskeltu ja olen tässä talossa niin yksin kuin voi yksin olla
olisin enemmän kuin kiitollinen ihmisestä, joka tietäisi, ymmärtäisi ja toisi jotenkin helpotusta.