en jaksa katua enkä enää katsoa

ja taas,
hitaus.
kirjoittamisen vaikeus
ja samalla se vapaus
kun kaiken vain aloittaa

miksi aloittaminen on niin kovin vaikeaa nykyisin?

(en tiedä, onko minulla rivienhyppimisfiilis
ilmeisesti)

hyppelehtivä olo voisi olla,
voisi tosiaan
olen viime päivinä suudellut enemmän kuin viime vuosina yhteensä
ja huomenna illalla olen jo Lontoon kaduilla
ellei force majure tule tielle
(mikä todennäköisyys, että kun ensi kerran elämässäni pääsen matkalle ystäväni kanssa, joku tulivuori purkautuu vieressä ja sylkee jonkun helvetin tuhkapilven kuljeksimaan taivaalle ja kuumottelemaan lontoonmatkaani?)

vaihdoin vaatteet eräänä iltana, ja kuulin
"sä oot kuules nyt laihtunut jo vähän liikaa!" 
enkä minä ole laihtunut
en ole
kävin hänen vaa'allaan tuon lauseen rohkaisemana ja
olisin voinut hypätä parvekkeelta heti paikalla
miksi tein sen, voi miksi miksimiksi
täytyy olla niin masokistisen utelias idiootti
ja samalla itsesuojelun nimissä hokea
mulla oli vaatteet, mun pitkät rastat painaa, mä olin juonut litroittain vaikka mitä, mä en ollut käynyt vessassa, oli ilta, en ole noin painava en voi olla en saa olla en ole en ole 


mutta kyllä, sydän irtoaa hiljalleen juuriltaan
täytyy vain pitää huoli, ettei se lennä tavoittamattomiin tuulen teille
tai jos vaikka se poika ottaisi kiinni, kyllä se ottaisi, koittaa jo
tunnen jo sen käden kosketuksen,
enkä tiedä mitä ajatella

mutta en tiedä, ajattelenko sitä seuraavaan viikkoon.