sen mikä on pahaa minä unohdan, jos näen jotain hyvää, ohi kävelen

Pilvipäisen näköinen Ruudolf tuijotti minua koko bussimatkan jonkun aivopesukirjan mainosjulisteesta, mulla ei oo enää tyhjä olo se tuijotti keltaisin kirjaimin. Vai niin, no mulla on, eikä siihen joku kirja numerosta 18230 auta. Aika sairaanhoitajalle ja kotitehtävänä ruokapäiväkirja, kiltit tytöt tekevät kotitehtävänsä kunnolla mutta teenkö minä, ja miten näin edes pääsi käymään, ihan vahingossa? Olisin ottanut mielelläni elämäni jokaisen päivän loppuun saakka tyroksiininappeja ja sillä selvä, tämä typerä keho olisi pienentynyt ja lämmennyt ilman ruokapäiväkirjoja ja kipukohtien tonkimisia, mutta ei. Liian helppoa, kai. Hengittäminen on vaikeampaa kuin koko tulevaisuus makaisi rinnan päällä ja halu piiloutua ja paeta kasvaa. Kaksi minua tappelee keskenään kynsin ja hampain, ne raapivat ja purevat ja kirkuvat toistensa päälle, ollako vihdoin rehellinen vai jatkaa valehtelua, kaivaako kaikki ruma esiin arvosteltavaksi vai pantata omanani kuten tähänkin asti, omassa takaraivossani vellomassa ja räjähtelemässä vain epämääräisesti pinnalle, omassa maailmassani, minun ja vain minun. En halua kertoa en halua käsitellä en halua penkoa en puhua en paljastaa en paljastua, ette te ymmärtäisi, ette te tajuaisi mistä on kyse ja mistä ei, mutta tajuanko itsekään?