Kulmilla jälleen

olen täällä taas.

eksyin muutaman sadan metrin matkalla bussista unipaikkaani,

kipitin hangessa ja hengitin pakkaspilviä, en kaivannut mihinkään.

takana neljä kuukautta niin kovin erilaista elämää. 

kaukaisuutta, kaipausta, kirjoittamista, kaivelua ja kirjeitä. 

raskasta työtä, kahvia ja tupakkaa. onnea ja epäonnea, surua ja naurua. 

uusia paikkoja. uusia ihmisiä. ehkä myös ihan vähän uusi minä.

mutta ei niin erilaista, että olisin onnistunut pitämään sen mustan minua seuraavan varjon kaukana minusta kauemmin kuin viikon tai kaksi. mutta ne kaksi viikkoa tuntuivat ihmeellisiltä, omituisilta.

sellaisia päiviä ei juuri kesän viimeisten päivien jälkeen näkynyt. romahdin koko syksyn, koko alkutalvenkin, hampaisiini sattuu. mutta kuin huomaamatta viime kumartumisesta on nyt jo... viikko? puolitoista? 

voi, ehkä minä vielä joskus osaan vielä elää niin kuin itseään kunnioittava ihminen.

ehkä vielä joskus.

harkitsin varovasti luovuttamista. vaikka tässä tapauksessa luovuttaminen ei olisi järjen mukaan huonoksi.

tunteen mukaan se olisi pahinta, mitä saattaisin tehdä. luovuttaa ja yrittää olla hyvä näin.

hyvä

näin?

se ei taida olla mahdollista, 

minä en vain pysty rakastamaan itseäni näin.

se on surullista.

todella surullista.

enkä minä edes pysty luovuttamaan, en vaikka kuinka yritän.

sillä olen minä yrittänyt, ja pahinta on huomata, ettei pysty siitä huolimatta.

itseviha tuntuu pahemmalta kuin tietoisuus tämän järjettömyydestä.

en jaksa ajatella isoja kirjaimia enkä erimittaisia lauseita.

ajattelen vain, kuuluuko naputukseni liian kauas. minulla ei ole omaa tilaa. kuulen kuorsausta ja tahdon pois.

tahdon myös syliin.

ja syli on kaukaisilla mailla juuri, kun itse vihdoin palasin kaukaisilta mailta.

en edes tiedä, olisiko se syli avoin. kaipa se olisi.

kaipa muut eivät ajattele minusta samoin kuin minä itsestäni.

minä vain en osaa uskoa sitä todella. sekin on surullista.

moni asia on surullista, mutta silti olen hymyä.

itseäni en ehkä rakasta kovin paljon

(enemmän silti kuin vielä kuukausia sitten)

mutta muita voin rakastaa senkin edestä.

en enää halua vaa'alle, se kuiskailee kaapin alta mutten ha lu a. ja silti haluan.

se näytti niin valtavan hirvittävän hengästyttävän pyörryttävän oksettavan paljon enemmän kuin kuvittelin, vaikken edes kuvitellut liikoja. mielestäni olen kaventunut. kiinteytynyt. saanut lihaksia, ne painavat. mutta eivät kai nyt niin helvetillisen paljon? 

ja miksi en voi olla kuuntelematta numeroita, vaikka peilin täytyisi riittää?

mutta minulla on kauniit uudet hiukset ja niitä sentään rakastan.

 hei sinä, joka luet. mitä sinulle kuuluu?