Tabula rasa

Puhdas pöytä ja tyhjä taulu,
sitä minä nyt haluan.

En jaksa katsella tyhjänpäiväisiä kirjaimia itsestäni,
maailmako pyörii oman inhottavan napani ympärillä?
Mutta kenen muunkaan navan ympärillä minun maailmani pyörisi?  
Ensimmäinen kerta, kun tuhoan tekstejä noin vain,
ennen olen halunnut säilöä kaiken, lukea myöhemmin ja itkeä.

On aamuyö ja olen yliaktiivinen, liian vilkas näihin tunteihin.

Taidan olla romahduspisteessä,
ei tarvitse kuin ajatella papereita ja vaikeuksia
ja suolavettä on poskilla ennen kuin huomaankaan.
Haluan vain piiloutua johonkin koloon,
sellaisen suuren ja kauniin tammen koloon vaikka,
maata siellä kerällä ja kuunnella tuulen leikkiä lehvistössä,
sateen tanssia ulkopuolella, perhosten siipien havinaa auringossa.
Maata siellä pienenä ja hiljaa, niin että maailma unohtaisi minut,
siellä maata ja kutistua niin pieneksi että luulisin olevani onnellinen ryömiessäni ulos.
Enkä minä halua, että minua unohdetaan, tiedän että siellä ikävöisin ja toivoisin koko ajan jonkun tulevan nostamaan minut ulos,
tule nyt M, sinä olet arvokas ja pidän sinusta noin, sinun ei tarvitse selvitä yksin, sinun ei tarvitse osata kaikkea yksin. 
Silti tahtoisin sinne makaamaan, sillä ihan totta ja takuuvarmasti
minä
en
jaksa
näin.




 Lihavia perhosia 
 tuulikaan ei kanna 


 voisinpa hukkua 
         suolaveteen posliinilla